Normaali arki tukee henkistä kriisinkestävyyttä

Julkaisupäivä 1.12.2022 14.18 Blogit

Hymyilevä poika, joka seisoo kirjastossa kirja kädessä.

Kriisinkestävyydestä ja valmiudesta on puhuttu parin viime vuoden aikana enemmän kuin kuluneina vuosikymmeninä yhteensä. Aiheetta on käsitelty niin koronapandemian yhteydessä kuin Venäjän aloittaman sodan seurauksena. Olemme saaneet lukea lehdistä erilaisia varautumisohjeita esimerkiksi 72 tunnin kotivarasta niin pandemiasta johtuvaa eristystä kuin pitkää sähkökatkoa varten. Fyysistä varautumista onkin helpompi käsitellä ja ymmärtää kuin henkistä varautumista ja jaksamista. Silti henkinen kriisinkestävyys on oikeutetusti kansallisessa turvallisuusstrategiassa esitetyn kokonaisturvallisuuden timantin yksi kulma.

Henkiselle kriisinkestävyydelle keskeistä on tuttu ja turvallinen arki: mahdollisuus käydä töissä ja harrastaa. Sivistystoimen tuottamat palvelut ovat meille itsestäänselvyyksiä arkemme sujuvoittajina, emmekä ajattele niiden merkitystä ennen kuin niiden toteuttamista uhkaa joku häiriö. Mutta heti, kun lapsi ei voikaan mennä kouluun tai päiväkotiin, kirjasto tai liikuntapaikka on suljettu tai meille ei ole tarjolla niitä aktiviteettejä, joihin olemme tottuneet, arkemme horjuu. Siksi sivistyksen palvelut ovat keskeisiä henkiselle kriisinkestävyydelle.

Monesti sanotaan, ettei mennyttä kannata murehtia. Se lienee ihan totta. Historioitsijana kuitenkin uskon, että menneestä voi oppia. Siksi vien teidät noin 80 vuoden taakse eli toisen maailmansodan aikaan.

Sotahistoriaa voi käsitellä muutenkin kuin sotilaallisesta ja taistelujen näkökulmasta. Se avaa meille ikkunan myös siihen, miten ihmiset ja yhteiskunta toimivat totaalisessa kriisissä. Ja vaikka maailma on muuttunut huimasti, ihmisen perustarpeet ovat pysyneet ennallaan, ja sen takia vilkaisu peruutuspeiliin ei ole turha.

En avaa sodasta johtuneita talouteen ja huoltovarmuuteen liittyviä kysymyksiä, vaan keskityn myönteiseen mielialaan; asiaan, josta nykyisin puhutaan henkisenä kriisinkestävyytenä. Mieliala oli asia jota tarkkailtiin. Valvova poliisi seurasi yleistä mielialaa tukeutuen talvisodan jälkeen perustetun Suomen aseveljien työjärjestön (myöhemmin Vapaus, isänmaa, aseveljeys -järjestö) tekemään ”tarkkailutyöhön”. Oikeammin voidaan puhua sisäisestä vakoilusta, eli järjestöllä oli asiamiehiä, jotka keräsivät tietoa siitä, mitä ihmiset puhuivat ja miten he suhtautuivat esimerkiksi sotaan ja säännöstelyyn.

Mielialaa ei ainoastaan tarkkailtu, vaan sitä pyrittiin myös aktiivisesti kohottamaan. Pidettiin tärkeänä, että ihmisillä oli kokemus arjen jatkumisesta eli pyrittiin tuottamaan kokemus normaalista arjesta niin kotirintamalla kuin mahdollisuuksien mukaan myös rintamalla. Rauhan ajalta tuttujen asioiden tekemisen katsottiin pitävän yllä hyvää mielialaa (eli vahvistavan resilienssiä tai henkistä kriisinkestävyyttä, miten vaan halutaan sanoa). Tyytymättömyyden pelättiin horjuttavan uskoa yhteiskuntaan, moraalia ja puolustustahtoa.

Illuusiota normaalista arjesta pidettiin yllä liikuntaan ja kulttuuriin liittyvillä harrastuksilla. Myös hengellinen huolto ja sivistykselliset aktiviteetit saivat osansa panoksista.

Talvisota oli suhteellisen lyhyt, äärimmäisen kova rutistus ja yhteiskunnallinen shokki, eikä silloin ehditty tekemään paljoakaan mielialan ylläpitämiseksi. Painopiste oli hengellisen tuen tarjoamisessa. Ehkä kauaskantoisin ratkaisu, joka tehtiin niin taistelu- kuin kotirintaman hengen ylläpitämiseksi, oli päätös tuoda sankarivainajat kotipitäjän multiin.

Poikkeustila ei päättynyt Moskovan rauhaan 1940. Alkoi kiivas jälleenrakentaminen, evakkojen asuttaminen sekä itärajan linnoittaminen. Linnoitustyömaat ovat mielenkiintoinen esimerkki mielialojen tarkkailun ja kohottamisen osalta. Työmailla kiinnitettiin paljon huomiota mielialoihin. Työmailla toimi sisäistä vakoilua hoitaneita asiamiehiä, ja Valpo otti kantaa mielialoihin kuukausiraporteissaan.

Linnoitustyömaiden johto ryhtyi mielialaa kohottaviin toimiin pian töiden aloittamisen jälkeen. Tätä varten perustettiin Linnoitustoimiston alainen Valistustoimisto ja tehtiin ”Valistustyön ohjesääntö”, jossa olivat aukikirjoitettuna valistustyön tavoitteet. Ensimmäinen ja tärkein näistä oli: ”Lujittaa työjoukkojen valtakunnallista mielialaa ja kansallista tulevaisuuden uskoa.” Ohjesääntöön oli kerätty myös konkreettisia keinoja tavoitteisiin pääsemiseksi. Työmiehille tuli järjestää mahdollisuuksia urheiluun ja kisailuun. Työmailla tuli järjestää valistustilaisuuksia ja ohjelmallisia iltamia, joihin ohjelmaa järjestivät työmiesten näytelmäkerhot, runopiirit ja orkesterit. Lisäksi työmaille perustettiin kirjastoja, hankittiin radioita ja tilattiin sanomalehtiä sekä järjestettiin elokuvanäytöksiä. Eli mahdollistettiin samoja mielihyvää tuottavia asioita kuin kotonakin.

Linnoitustyömailla hyväksi havaitut keinot (ja hankitut välineetkin) levisivät jatkosodan aikana rintamajoukkojen pariin. Asemasodan aikana järjestettiin urheilukilpailuita ja taidenäyttelyjä. Puhumattakaan erilaisista viihdytyskiertueista ja elokuvaesityksistä. Laatikoiksi pakattavat kirjakaapit palvelivat lukuhaluisia, ja opinjanoisille pyrittiin järjestämään mahdollisuuksia opiskeluun tarjoamalla materiaaleja, muodostamalla opintopiirejä ja mahdollistamalla lomia tenttejä varten.

80 vuotta myöhemmin olimme jälleen poikkeusoloissa. Kun koronapandemia puski päälle keväällä 2020, pohdin Facebook-päivityksessäni, kumpi olisi kamalampaa: kirjaston vai Fressin sulkeminen, ja vessapaperin sijaan hamstrasin kirjoja kirjastosta sekä ostin käsipainoja ja jumppakuminauhoja. Kun sota-aikana järjestettiin nurkkatansseja uhmaten tanssikieltoa, korona-aikana ihmiset yrittivät kiertää kuntosalisulkuja hankkimalla kilpaurheilulisenssejä, mikä kertoo normaalin arjen kaipuusta.

Sivistystoimen palveluilla – oli kyse sitten opetuksesta, varhaiskasvatuksesta, nuorisopalveluista, liikuntapalveluista, kirjastoista tai kulttuuripalveluista – on suuri merkitys ihmisten normaalille arjelle. Siksi ne ovat henkisen kriisinkestävyyden kivijalka, ja siksi meidän tulisikin miettiä, miten niiden tuottaminen voidaan turvata tilanteessa kuin tilanteessa.

Virpi Launonen, kirjastotoimen ylitarkastaja ja historioitsija

kirjastopalvelut varautuminen