Meillä kaikilla on melko varmasti kokemuksia tilanteista, joissa emme ole tulleet kuulluksi, nähdyksi tai ymmärretyksi. Kaikki olemme myös todennäköisesti olleet niitä, joiden olisi pitänyt kuulla, nähdä ja ymmärtää paremmin. Se on inhimillistä.
Eriarvoisuus ei kuitenkaan ole inhimillistä. Jos tulee toistuvasti tai jopa jatkuvasti ohitetuksi ja jääneeksi ilman tarvitsemaansa hoivaa, huolenpitoa ja aitoa kohtaamista, alkaa usko kanssaeläjiin, yhteiskuntaan ja elämään hiipua. Elämästä tulee merkityksetöntä, ja syntyy eriarvoistumisen kokemus.
Eriarvoistuminen on paitsi yksilöllisesti myös yhteiskunnallisesti merkittävä uhka. Sosiaalisten ja terveydellisten haittojen lisäksi eriarvoistumisen kokemus vaikuttaa, varsinkin nuorilla, identiteettiin ja mielikuvaan itsestään yhteisön jäsenenä ja aiheuttaa pahimmillaan syrjäytymistä. Syrjäytymisen mekanismeja tunnetaan jo melko hyvin. Myös ratkaisumalleja ja ennalta ehkäisevän työn hyödyt tunnetaan. Kuitenkin lasten ja nuorten mielenterveyden haasteet näyttävät lisääntyvän – korona-aikana syntyvää palveluvajetta unohtamatta.
Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on rakentunut vahvasti yhdenvertaisia mahdollisuuksia korostavaan peruspalvelujärjestelmään. Asiakkaan lähtökohdista riippumatta saatavilla oleva palvelupolku on tarpeen mukaan edennyt erikoissairaanhoidon hyvin järeisiin palveluihin saakka.
Viime aikoina palvelujärjestelmämme on kuitenkin alkanut natista liitoksissaan. Tämä käy ilmi myös tuoreimmasta peruspalvelujen arvioinnista, jota aluehallintovirasto tekee joka toinen vuosi. Alla on ote arvioinnin osiosta, jossa tarkastellaan nuorille suunnattujen palvelujen riittävyyttä monialaisten ohjaus- ja palveluverkostojen näkökulmasta:
“Nuorten mielenterveyspalvelujen riittävyys nousi peruspalvelujen arvioinnissa keskeiseksi kuntien haasteeksi. Vastaajien arvion perusteella mielenterveyspalveluista on nuorilla eniten puutteita, ja niiden nähtiin kokonaisuutena olevan kaikkein riittämättömimpiä kaikista kyselyssä mukana olleista palveluista. Mielenterveyspalvelujen puute nousi esille arvioinnissa useita kertoja. Uudet sosiaali- ja terveyspalvelujen organisaatiot sekä resurssipula nähtiin haasteina palvelujen saannille. Matalan kynnyksen palveluja ja mielenterveyden tukea on tarjottava aiempaa enemmän ja paremmin resursoituna sinne missä nuoret ovat.”
Stigmasta eroon tuomalla mielenterveyspalvelut lähemmäksi arkea?
Osa ongelmaa on, että palveluja ei koeta itselle sopiviksi. Ei osata tai haluta pyytää tai ottaa vastaan palveluja silloin kun niitä tarvittaisiin. Mielenterveyttä tukevien palvelujen käyttöön liittyy stigmoja: pelätään leimaantumista, koetaan huonommuutta, häpeää ja epäonnistumista, jos ”joudutaan” turvautumaan yhteiskunnan tukipalveluihin.
Lasten ja nuorten mielenterveyttä ja hyvinvointia tukevat palvelut pitäisi saada lähemmäs ihmisten arkea, mikä tekisi niistä tuttuja ja lähestyttäviä. Esimerkiksi neuvola tavoittaa kaikki alle kouluikäiset ja lähes jokaisen lapsiperheen. Kuitenkin lapsen kasvaessa kontaktit neuvolaan harvenevat. Matalan kynnyksen tukipalvelujen nivominen kiinteämmin osaksi lähiyhteisöjä, kuten päivähoitoon ja asukaspuistoihin, voisi tuoda tukipalvelujen kokonaisuuteen tarpeellisen ja helposti lähestyttävämmän lisän – unohtamatta vertaistuen mahdollistamaa voimaa perheille.
Kouluterveyskyselyn mukaan koulu-uupumus on lisääntynyt, kiusaamisella tiedetään olevan elämänmittaisia vaikutuksia ja opettajienkin jaksaminen lisääntyvien haasteiden edessä huolestuttaa. Kouluihin tarvitaan muitakin ammattilaisia turvaamaan lasten ja nuorten hyvinvointia, kasvua ja oppimista ja myös opettajien kaipaamaa työrauhaa.
Onnistuneita esimerkkejä ja hankeviidakon haasteita
Hyviä esimerkkejä oppimisyhteisöihin liittyneistä eri alojen ammattilaisista ovat nuorisotyöntekijät ja hyvinvointipedagogit. Koulun nuorisotyöntekijällä on aikaa kysyä ja kuunnella, mitä kuuluu, ja vaikka lähteä yhdessä hakemaan apua. Hyvinvointipedagogit puolestaan voivat kohdentaa tukea lapsille ja nuorille, joilla on haasteita liikunnallisuudessa, sosiaalisissa suhteissa tai tunnetaidoissa. Kohtaamiset ovat ongelmatilanteissakin arkisia. Ne saattavat vähentää leimaantumisen pelkoa ja lapsien vanhemmilla madaltaa avun pyytämisen kynnystä.
Ongelmia palvelujen rakentamiselle aiheuttaa usein ratkaisujen määräaikaisuus: esimerkiksi hankkeet, jotka eivät riittävästi kiinnity vakiintuneisiin rakenteisiin vaan jäävät erillisiksi osaksi palvelujärjestelmässä. Hyviä toimintamalleja kokeillaan, mutta pysyvää rahoitusta jatkoon ei ole. Kun hanke päättyy, toiminta lakkaa. Esimerkiksi Koulupsyykkarit eli psykiatriset sairaanhoitajat kouluympäristössä on koettu hyvänä ennaltaehkäisevänä toimintamallina, mutta jatkuvan rahoituksen puuttuessa toimintaa ei päästä kehittämään osaksi pysyviä palvelurakenteita. Hankeviidakon haasteena on myös se, miten tieto eri toimintamallikokeiluista leviäisi laajalle.
Kohti helppokulkuisia palvelupolkuja panostamalla ihmisiin ja yhteistyöhön, myös rakenteissa
Miten syrjäytymiskehitykseen päästään puuttumaan tehokkaasti? Vaaditaan hyvää viranomaisten yhteistyötä, lapsen ja nuoren aitoa kuuntelua ja palvelupolkujen rakentamista niin, että palvelut vastaavat asiakkaiden yksilöllisiin tarpeisiin. Käytännössä se voi tarkoittaa vaikkapa sitä, että sovitaan aina seuraava askel valmiiksi, olipa se sitten tapaaminen tai hoitoonohjaus.
Lapsi, nuori ja perhe ei ole vain asiakas, potilas, oppilas tai kuntoutuja. Ihmiset tulisi kaikissa palveluissa nähdä ja kohdata kokonaisvaltaisesti niin, että yhteisöön ja yhteiskuntaan kuulumisen tunne lisääntyy. Palvelupolkujen rakentamisen lähtökohtana pitäisi olla ihmisen ja tämän lähipiirin omien voimavarojen hyödyntäminen niin, että asiakas on aktiivinen toimija omassa palveluprosessissaan. Ideaalitilanteessa palveluissa löydetään ja vahvistetaan asiakkaan omia voimavaroja ja vahvuuksia, jotka kannattelevat elämänlaadun paranemista kauaskantoisesti. Palvelujen perustaa ja rakenteita pitäisi siis muuttaa niin, että päästään siirtymään kustannusajattelusta laadun ja tulosten tavoitteluun – kääntämällä katse lasten, nuorten ja perheiden silmiin.
Pitkällä aikavälillä mahdollisimman laadukkailla palveluilla saavutetaan myös yhteiskunnallisia säästöjä, kun syrjäytymiseen päästään paremmin puuttumaan jo alkuvaiheissa, lapsia ja nuoria arjessa lähellä olevien toimijoiden yhteistyöllä ja tuella. Syrjäytymisen hintalappu on pahimmillaan miljoonaluokkaa, inhimillisestä tragediasta puhumattakaan. Ehkäisevän työn ja hyvinvointia edistävän työn palveluihin kannattaa ja pitää panostaa.
Heli Heimala
Ylitarkastaja, Etelä-Suomen aluehallintovirasto
Kati Myyryläinen
Suunnittelija, Etelä-Suomen aluehallintovirasto
Harri Korjus
Harjoittelija, Etelä-Suomen aluehallintovirasto
