Avoimen ja maksuttoman tilan saatavuus on merkittävä tekijä kansalaistoiminnan synnyttämisessä ja ylläpitämisessä. Kirjastot tarjoavat usein maksutta tai nimellistä korvausta vastaan käyttöön tapaamispaikkoja, kokoontumistiloja, tietoteknisesti varusteltuja tiloja sekä ääni- ja kuvatekniikalla varusteltuja tiloja. Viime vuosina myös niin sanottuja makerspaceja, erilaisia työkaluja ja pientä rakentelua mahdollistavia tiloja on perustettu varsinkin suurempiin kaupunginkirjastoihin. Näiden ympärille on muodostunut myös kansalaistoimintaa erilaisten yhdistysten toimesta. Neuvonnan, opastusten ja erilaisten ”teknologia-ajokorttien” myötä makerspacet ovat tuoneet kirjastoihin kokonaan uusia käyttäjäryhmiä ja tilan käytön tapoja. Historiallisesti kirjastojen sivistysyhteiskuntaa ja demokratiaa vahvistavasta kehityksestä ovat hiljattain kirjoittaneet Rebekka Pilppula ja Jouni Pääkkölä (2020).
Aabø ym. (2010) mukaan empiiriset tutkimustulokset kirjastoista kohtaamispaikkoina olivat ristiriitaisia – erään tutkimuksen mukaan jopa 70 % kirjaston käyttäjistä tuli paikalle yksin, toisessa tutkimuksessa yli 50 % tutkimukseen osallistuneista ilmoitti käyttävänsä kirjastoa ainakin silloin tällöin sosiaalisen vuorovaikutuksen paikkana. Kirjastossa sosiaalisena tilana saattaakin olla useammin kysymys yhteisöllisyyden tunteesta kuin varsinaisesta konkreettisesta sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ihmisten kesken. Aabø kumppaneineen korostaa kirjastojen merkitystä paikkoina, joissa kohtaa lähtökohtaisesti koko yhteiskunnan kirjo. Tällaisissa paikoissa ja tilanteissa osallistujat joutuvat aina kohtaamaan erilaisuutta ja toiseutta, mikä mahdollistaa kulttuurisen ja sosiaalisen pääoman kasvun.
Kirjastojen merkitys kansalaistoiminnassa ja demokratian vahvistamisessa näyttäisi olevan vahvasti yhteydessä juuri kulttuuriseen ja sosiaaliseen pääomaan. Pierre Bordieun klassisen määritelmän mukaan näitä ja muita pääoman muotoja kehittämällä yksilöt kasvattavat toimintamahdollisuuksiaan yhteiskunnassa. Kun kirjastoja tarkastellaan tapaamispaikkoina, ne ovat Aabøn ja Audunsonin (2012) mukaan hyvinkin moniulotteisia tiloja. Kirjastojen ja sosiaalisen pääoman syntymisen välille ei ole pystytty osoittamaan suoraa kausaliteettia, mutta vahva suhde niiden välillä on löydetty. Kirjasto vaikuttaisi olevan usein julkinen paikka yksityiselle toiminnalle: kirjaston käyttäjät tulevat kokemaan kirjastoon fyysistä läheisyyttä muihin kansalaisiin, mutta tekevät sen oman ”toiminnallisen kuplansa” sisältä.
Taulukko: kirjaston tapahtumakategoriat välinearvon ja vuorovaikutuksen mukaan (Aabø ja Audunson 2012).
Aabøn ja Audunsonin (2012) mukaan kirjastot voivat olla ihmisten ensisijaisia paikkoja tai tiloja silloin, kuin niissä oleskelu ja asioiminen on suorassa yhteydessä kotiin ja sen toimintoihin sekä rooleihin. Kirjastot voivat olla myös toissijaisia tiloja esimerkiksi koulun tai työn jälkeiselle ajalle. Kolmannen tilan henki näyttäytyy Aabøn ja Audunsonin mukaan parhaiten kirjastojen omien tapahtumien yhteydessä. Keskeistä on kirjaston käyttäjien mahdollisuus liikkua luontaisesti näiden erilaisten paikkojen ja niihin kytkeytyvien roolien välillä. Kirjasto ei ole ainoastaan paikka, jossa käyttäjä on avoin yhteisön moneudelle ja toiseudelle. Se on myös paikka, jossa erilaisuus ja poikkeavuus on mahdollista piilottaa – julkisessa tilassa. Tämä lienee keskeinen huomio sekä aktiiviselle että satunnaisemmalle kirjaston käyttäjälle.
Bilandzicin ja Fothin (2013) mukaan sosiaalisen pääoman rakentaminen kirjastoissa on pohjautunut pääasiassa kirjastojen omien tilaisuuksien mahdollistamiin kohtaamisiin. Heidän mukaansa nykyisen tietotalouden aikana kirjastojen merkitys keskusteluareenana, vertaistoiminnan paikkana, sosiaalisen oppimisen tilana ja erityisesti meille tuntemattomilta ihmisiltä oppiminen on tärkeämpää kuin koskaan aiemmin. Kirjastojen pitäisikin Bilandzicin ja Fothin mukaan sillata mahdollisimman erilaisten ihmisten kohtaamisia ja yhteistä toimintaa järjestämällä tilaa ja mahdollisuuksia kokoontua yhteisesti jaettujen mielenkiinnon kohteiden äärelle.
Byrnen (2018) mukaan kirjastot toimivat demokratian ja vapauden symboleina ja niiden käytännön mekanismeina. Tämä tapahtuu erityisesti tarjoamalla pääsy tietoon ja kulttuuriin. Suomessa kirjastolaki tukee ajatusta täydellisesti. Käytännön demokratian toteutumisessa kirjastojen tarjoamilla aineistolla on tärkeä rooli. Erilaisten lukutaitojen tukeminen on demokraattisen osallisuuden keskeinen tekijä. Byrnen mukaan kirjastojen aineistojen ajallinen jatkumo mahdollistaa ”totuuden jälkeisen ajan” ja ”vaihtoehtoisten faktojen” asettamisen kontekstiin nykyhetken väitteiden ja argumenttien kanssa. Byrne korostaa myös tapahtumia ja yhteisöllistä toimintaa inkluusion ja monimuotoisuuden lisäämiseksi, sillä ne ovat vahvan demokratian ilmenemismuotoja.
Myös yleisemmällä tasolla vahvalla yleisellä kirjastolla näyttäisi olevan suhde vahvoihin demokraattisiin arvoihin ja perinteisiin. Byrne (2018) huomauttaa kuitenkin, että tämä suhde ei ole yleismaailmallinen ja se riippuu voimakkaasti valtioiden historiasta, maantieteellisistä olosuhteista sekä vauraudesta. Myös lukutaitoisuus ja yleisesti ottaen koulutustaso vaikuttavat kirjaston ja demokratian suhteeseen. Jos kirjasto ei näe tärkeänä ylläpitää suhdettaan demokratiaan, on se myös vaarassa menettää mahdollisuutensa edistää suhdetta omaan yhteisöönsä. Aktiivinen ruohonjuuritason demokratia-arvojen ylläpitäminen ja toteuttaminen käytännön työssä antaa kirjastolle mahdollisuuden mallintaa demokratiaa koko laajemmalle yhteisölle.
Huzarin (2014) mukaan kirjaston ja demokratian suhdetta ei pitäisi tarkastella demokratialle muodostuvan käytännön hyödyn kautta, vaan kirjaston suhteena tasa-arvoon. Kirjasto ei ole hänelle ”henkinen vastine kuntosalilla käymiselle” yksilöllisen kehittymisen mielessä, vaan jättää asettamatta käyttäjälleen vaatimuksen kirjastokäynnin tavoitteellisuudesta. Kirjasto ei siis vaadi käyttäjältä erityistä tarkoitusta palveluiden käytölle ja yksilön toiminnalle. Kun kirjasto toteutuu käyttäjilleen tasa-arvoisena ja moniarvoisena paikkana, se mahdollistaa samalla demokratian määrittelyn näiden käyttäjien toimesta. Huzarin mukaan kirjastot pysyvät ”radikaalisti inklusiivisina” juuri silloin, kun ne eivät määrittele osallisuutta tietynlaiseksi tai katso sitä oletettujen syrjäytettyjen näkökulmasta. Tästä radikaalista inklusiivisuudesta nousee tasa-arvo ja demokratia.
Lähteet:
Aabø, S. & Audunson, R. & Vårheim, A. (2010). How do public libraries function as meeting places? Library & Information Science Research 32, s. 16-26. https://www.researchgate.net/publication/257244609_How_do_public_libraries_function_as_meeting_places
Aabø, S. & Audunson, R. (2012). Use of library space and the library as place. Library & Information Science Research 34, s. 138-149.
Bilandzic, M. & Foth, M. (2013). Libraries as coworking spaces. Understanding user motivations and perceived barriers to social learning. Library Hi Tech 31(2), s. 254-273.
Byrne, A. (2018). Democracy and libraries: symbol or symbiosis? Library Management 39(5), s. 284-294.
Huzar, T. (2014). Neoliberalism, Democracy and the Library as a Radically Inclusive Space. IFLA WLIC 2014, Lyon. Libraries, Citizens, Societies: Confluence for Knowledge. http://library.ifla.org/835/
Pilppula, R. & Pääkkölä. J. (2020). Tehdäänkö kirjastoista kansanvallan foorumeita? Sitran vierailijablogi. https://www.sitra.fi/blogit/kirjastoista-kansanvallan-foorumeita/
Mika Mustikkamäki
Kirjastotoimen ylitarkastaja
Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintovirasto
