Keskiajan linnalääneistä valtakunnalliseen Lupa- ja valvontavirastoon
Suomessa, kuten monissa muissakin Euroopan alueellisissa hallintorakenteissa, näkyvät vahvat, historialliset perinteet. Täällä aluehallinnon juuret alkoivat kasvaa keskiajalla Ruotsin kruunun alaisuudessa. Sittemmin niin Ruotsin vallan kuin myöhemmin autonomian ja itsenäisyyden aikanakin lääninhallituksilla oli monipuolisia yhteiskunnallisia tehtäviä.
Keskiajalla Ruotsin kruunu luovutti läänityksen yhteydessä valtion omaisuutta ja oikeuksia sopiviksi katsomilleen ylimyksille erilaisia palveluksia vastaan. Läänityksen saajan tehtäviä tai toimivaltuuksia ei kuitenkaan määritelty tarkkaan, vaan lääninherran vallankäyttö perustui suurpiirteisiin sopimuksiin kuninkaan kanssa.
1500-luvulla Kustaa Vaasa alkoi kaventaa silloisten lääninherrojen hyvinkin itsenäistä asemaa ja ryhtyi vahtimaan aiempaa tarkemmin ylimpien virkamiestensä toimia Suomessa. Vuosisadan puoliväliin tultaessa kruunun verojen keräämisestä huolehtineiden voutien asema vahvistui lääninherrojen rinnalla. Voudit huolehtivat veronkannon lisäksi muistakin tehtävistä, kuten kuninkaankartanoiden johtamisesta, maatalousneuvonnasta, järjestyksen ylläpitämisestä, teiden ja siltojen kunnon silmälläpidosta, laittoman kaupankäynnin estämisestä ja irtolaisten toimittamisesta työhön.
Kuningas Erik XIV:n aikana vuosina 1560–1568 kuninkaanvalta kasvoi, mikä johti Suomessa käskynhaltijoiden aseman vahvistumiseen. Kustaa II Adolf kiristi edelleen kruunun otetta Suomesta, ja sen seurauksena niemimaastamme muodostettiin vuonna 1623 kenraalikuvernöörikunta sekä annettiin siviili- ja sotilasasioiden hoito kenraalikuvernöörin tehtäväksi. Pitkään jatkunut sekamelska Suomen alue- ja paikallishallinnollisten asioiden järjestämisestä päättyi vuonna 1634 lääninhallitusten perustamiseen. Silloin Suomeen muodostettiin viisi maaherrakuntaa, joiden johtoon määrättiin maaherrat.
Lääninhallitusten toimivalta oli suurimmillaan Suomen autonomian ajan (1809–1917) alkupuoliskolla, jolloin niiden johdossa olevat maaherrat korvattiin kuvernööreillä Venäjän keisarikunnan hallintomallien mukaisesti. 1800-luvun puolivälin jälkeen kunnallis- ja keskushallinnon rakenteet kehittyivät ja myös lääninhallitusten tehtäviä ryhdyttiin järjestelemään uudelleen. Suomen itsenäistyessä lääninhallitusten asema ja tehtävät säilyivät ennallaan – vain kuvernöörin virkanimike vaihdettiin takaisin maaherraksi.
Nyt edessä on jälleen aluehallinnon muutos.
Ensi vuoden alussa toimintansa aloittavat valtakunnallinen Lupa- ja valvontavirasto sekä kymmenen alueellista Elinvoimakeskusta. Näissä virastoissa hoidetaan jatkossakin pitkälti niitä samoja alueellisia tehtäviä, joita lääninhallitukset, aluehallintovirastot ja ELY-keskukset sekä muut aikalaisvirastot ovat hoitaneet Suomessa lähes 400 vuoden ajan. Vaikka monialaisen Lupa- ja valvontaviraston toimivalta on valtakunnallinen, läheisyysperiaatteen mukaisesti sen toiminnassa on turvattu alueellinen läsnäolo. Tämä näkyy esimerkiksi ympäristöhallinnon lupaprosesseissa alueellisen ympäristötuntemuksen hyödyntämisenä tai varautumisen tehtävien hoitamisessa alueellisissa yhteistyöverkostoissa.
On toki syytä huomioida, että myös alueellisen läsnäolon merkitys on muutoksessa. Digitaaliset asiointikanavat mahdollistavat viranomaisasioinnin paikka- ja aikariippumattomasti ja joustavasti, tulevaisuudessa mahdollisesti myös tekoälyä hyödyntäen. Asiakkaiden etua tavoitellaan myös loppusuoralla olevalla valtion aluehallinnon uudistuksella, sillä yhdenmukaisemmat lupa- ja valvontakäytännöt sekä entistä sujuvammat palvelut ovat uudistuksen keskeisiä ajureita.
Valtion hallinto on olemassa asukkaitaan ja yhteisöjään varten – valtakunnallisesti ja alueellisesti.
Kirjoittajat:
Ilkka Horelli, ylijohtaja, Lounais-Suomen aluehallintovirasto
Markku Tervahauta, ylijohtaja, Itä-Suomen aluehallintovirasto
Kirjoitus on ensimmäisen kerran julkaistu Turun Sanomissa 1.12.2025.