Kansalaisten toipuminen kriisien jälkeen vaatii aikaa, yhteisön tukea ja koordinoivan tahon

Kun korona pyyhkäisi yli maailman, se ravisteli elämäämme kuin ei mikään aiemmin. Suljetut koulut, tyhjät kadut ja eristyksissä vietetyt päivät muuttivat rutiinimme kaaokseksi. Ympäröivä maailma tuntui yhtäkkiä tuntemattomalta. Aluksi toivoimme, että kriisi olisi ohimenevä, mutta ajan kuluessa ymmärsimme, että tällaiset kriisit muuttavat elämäämme pysyvästi. Elämä ei palaa koskaan täysin entiselleen – kriisit muovaavat meitä ja yhteiskuntaamme.

Kun yksi kriisi päättyy, toinen saattaa alkaa. Emme olleet toipuneet vielä koronasta, kun Eurooppaa alkoivat koetella levottomuudet ja sota. Kriisit eivät noudata aikatauluja, eivätkä ihmiset pysty elämään ikään kuin edellistä ei olisi tapahtunut. Uusi kriisi voi alkaa kesken toipumisen. Mistä tiedämme, milloin olemme toipuneet? Vaikka kriisit hälvenevät, niiden jäljet jäävät meihin. Olemmeko jo turtuneet vai toipuneet?

Nuorille kriisit voivat olla erityisen raskaita ja herättää epävarmuutta tulevaisuudesta. On tärkeää, että nuorilla on ympärillään tukiverkostoja, kuten perhe, ystävät ja kouluyhteisö, jotka tarjoavat turvaa ja kannustavat eteenpäin. Näistä yhteisöistä voi saada toivoa ja luottamusta siihen, että elämä jatkuu ja jokaiselle löytyy oma paikka yhteiskunnassa. 

Nuorten toivoa on tärkeää vahvistaa eri tavoin, jotta he eivät jää yksin ahdistustensa kanssa. Mahdollisuus osallistua, vaikuttaa ja saada ääni kuuluviin antaa tilaa rakentaa omaa identiteettiä ja uskoa siihen, että heidän panoksellaan on merkitystä. Taide ja kulttuuri voivat auttaa käsittelemään tunteita, joista voi olla vaikea puhua, ja tarjoavat tapoja ymmärtää ja jäsentää kokemuksia, mikä tukee toipumista ja vahvistaa luottamusta tulevaisuuteen.

Työpaikat ovat monille turvaverkkoina kriisien keskellä. Työelämä tarjoaa rakenteita ja resursseja, kuten työterveyshuollon, jotka tukevat henkistä hyvinvointia. Työpaikoilla on myös valmiussuunnittelun kautta tärkeä rooli kriiseihin varautumisessa ja toipumisessa. Toipuminen tulee sisällyttää suunnitelmiin ja harjoituksiin, jotta olemme valmiita toimimaan tulevissa kriiseissä.

Työelämä tarjoaa monille rakenteita ja tukea toipumiseen. Tarvitsemme joustavia toimintamalleja, jotka tukevat ihmisiä eri tavoin eri vaiheissa. Eri alueilla ja erilaisissa yhteisöissä tarvitaan räätälöityjä ratkaisuja, sillä sama malli ei sovi kaikille. Koko yhteisön mukaan ottaminen, kansalaisyhteiskunnan ja järjestöjen osallisuutta unohtamatta, on avain toipumiseen. On tärkeää, että ihmisiä tuetaan heidän erilaisissa tarpeissaan.

Selkeä, yhdenmukainen ja luotettava viestintä lisää turvallisuuden tunnetta ja tukee henkistä palautumista. Mutta kuinka tavoitamme kaikki? On tärkeää varmistaa, että viestit saavuttavat myös muunkieliset ja eri kulttuuritaustaiset ihmiset. Kriisien ja toipumisen ymmärrys on monikulttuurinen haaste Suomessakin ja kulttuurierot on syytä ottaa huomioon suunnitelmia tehtäessä.

Toipuminen on monisäikeinen prosessi. Se ei tarkoita pelkästään sitä, että elämä palaa ennalleen – toipuminen tarkoittaa sitä, että ihmiset löytävät uusia tapoja elää ja olla osa yhteisöä. Tämä edellyttää perusasioiden turvaamista, kuten ruokaa, suojaa ja turvallisuutta, mutta myös tunnetta osallisuudesta ja mielekästä tekemisestä.

Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa toipuminen on kaikkien hallinnonalojen tehtävä. Tehtävästä laaditun periaatekuvauksen toimeenpanemiseksi tarvitsemme selkeän suunnitelman vastuineen siitä, miten väestöä tuetaan kriisistä toipumisessa. Jos emme rakenna tätä rakenteellista tukea nyt, riskinä on, että jokainen selviää miten parhaiten taitaa. Ja kaikki eivät selviä.

Väestön toipuminen on prosessi, joka vaatii aikaa, resursseja ja yhteisön tukea. Se ei tapahdu itsestään, vaan vaatii aktiivisia toimia kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Ihmiset tarvitsevat mahdollisuuden toipua omaan tahtiin, mutta yhteiskunta tarvitsee selkeän suunnan siitä, miten tätä prosessia tuetaan. Koska kriisit muokkaavat meitä ja maailmaa, myös toipumisen on oltava joustavaa ja mukautuvaa. Toipuminen ei ole pelkkää hetkellistä apua – se vaatii aktiivista, pitkäaikaista seurantaa ja jatkuvaa huomiota.

Suomessa on keskeistä määrittää yhteinen tahtotila ja tavoite, joissa keskeiset hallinnonalat koordinoivat yksilöiden häiriötilanteista ja kriiseistä toipumiseen liittyviä toimia yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Sosiaali- ja kriisipäivystykset antavat apua akuutin kriisin alkuvaiheissa, mutta ketkä lähtisivät edistämään asiaa laajemmin? Tämä vaatisi resursseja sekä poliittista tahtotilaa, jotta saamme kehitystä aikaiseksi. Millaisia inhimillisiä ja taloudellisia seurauksia voi olla, jos toipumisen tueksi ei tehdä enempää?