Kun viisi vuotta sitten päädyin varhaiskasvatuksen pariin, alkoi samalla pitkä oppimisprosessi. Näiden vuosien aikana lainsäädäntöä on muutettu, ryhmäkokoja ja henkilöstömitoitusta koskevia päätöksiä tehty ja subjektiivista varhaiskasvatusoikeutta sekä rajoitettu että laajennettu. Varhaiskasvatussuunnitelmasta on tullut normi ja henkilökunnan pätevyysvaatimuksia on muokattu.
Silti vaadittiin pandemia, jotta todella pystyin hahmottamaan eron varhaiskasvatuksen ja koulun välillä. Kyse on nimittäin paljosta muustakin kuin vain lasten iästä. Pedagogisesti ajatellen eroja voi pitää pieninä. Oppimistavoitteet, monipuolinen osaaminen ja oppimisen ilo ovat periaatteessa samat, mutta itse toiminnan järjestämisessä erot ovat huomattavia.
Lapsilla on subjektiivinen oikeus varhaiskasvatukseen, mutta osallistuminen on vapaaehtoista. Käytännössä tämä tarkoittaa, että ikäryhmässä voi olla lapsia, jotka eivät osallistu lainkaan, lapsia, jotka osallistuvat vain muutamana päivänä viikossa tai muutamia tunteja päivässä, ja lapsia, jotka osallistuvat 8–10 tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa. Lisäksi on lapsia, jotka tarvitsevat iltahoitoa, vuorohoitoa tai ympärivuorokautista hoitoa. Niinpä päiväkodeissa olevien lasten määrä vaihtelee pitkin päivää, päivästä toiseen ja viikosta viikkoon. Kaikki lapset eivät myöskään ole vapaalla samanaikaisesti eikä kaikilla ole yhtä pitkää kesälomaa.
Päiväkodeissa työskentelee moniammatillinen henkilökunta, joka koostuu lastenhoitajista, sosionomeista ja opettajista. Heidän työnkuvansa ovat erilaiset, kuten ovat heidän sopimuksensa ja koulutuksensakin.
Henkilökunnan työvuorot on sovitettava siten, ettei henkilöstömitoituksen rajoja ylitetä. Tämä tarkoittaa, että kutakin aikuista kohden saa ryhmässä olla enintään seitsemän lasta, ja alle kolmevuotiaita saa olla enintään neljä yhtä aikuista kohti. Yhteen ryhmään kuuluu kolme työntekijää. Perheiden on ilmoitettava lasten hoitotarpeesta muutamia viikkoja etukäteen, mutta kunnan on pystyttävä vastaamaan hoidon tarpeeseen myös äkillisten muutosten sattuessa.
Kunnat eivät ole ainoita varhaiskasvatusta tarjoavia tahoja. Varhaiskasvatusta järjestävät myös yksityiset toimijat, joiden joukossa on niin suuria konserneja, voittoa tavoittelemattomia järjestöjä kuin pieniä vanhempainyhdistyksiäkin. Toiminta voi perustua sopimukseen joko kunnan tai suoraan huoltajien kanssa. Kunta voi vastata lapsen hoitopaikan kustannuksista joko kokonaan tai osittain. Tarjolla on palveluseteleitä, kuntalisiä, kotihoidon tukea ja niin edelleen.
Rahasta kun puhutaan, on todettava, että varhaiskasvatus on maksullista. Maksu ei ole sama kaikille lapsille, vaan summa on sidottu vanhempien tuloihin. Maksut ovat indeksisidonnaisia, ja eri poliittiset tahot pyrkivät myös vaikuttamaan niihin. Indeksitarkistus on tehty kahdesti viimeisen viiden vuoden aikana. Voikin pohtia, mitä säästöjä tarkistuksista tosiasiassa syntyy, kun lasketaan mukaan kulut, jotka koituvat kunnille maksujen laskemiseen ja uusien päätösten tekemiseen vaaditusta ylimääräisestä työstä – jopa kahdesti vuodessa.
Varhaiskasvatuksessa ei ole käytössä lähikouluperiaatetta. Näin ollen toimintaa ei voi suunnitella oppilaaksiottoalueittain, vaan huoltajat voivat hakea varhaiskasvatuspaikkaa haluamastaan yksiköstä. Voi myös käydä niin, että erotilanteessa toinen huoltaja muuttaa muualle ja lapsi tarvitseekin varhaiskasvatusta kahdella eri paikkakunnalla. Tarvetta voi olla viikoittain tai viikonloppuisin, ja hoitosuhde voi myös muuttua jonkin ajan kuluttua. Ei ole myöskään etukäteen selvillä, miten palvelujen käyttö jakautuu päiväkotien, perhepäivähoidon ja avoimen varhaiskasvatuksen välillä.
Poikkeusolojen vallitessa varhaiskasvatuksen ja koulutoiminnan välinen ero näyttäytyi yhtäkkiä kristallinkirkkaana. Kun perusopetuksen toteuttamisesta etänä päätettiin, voitiin päätökset ulottaa koskemaan enemmän tai vähemmän koko ikäryhmää ja koko henkilökuntaa. Mutta varhaiskasvatus ei toimi laisinkaan samalla tavalla. Subjektiivisen varhaiskasvatusoikeuden lisäksi varhaiskasvatukseen vaikuttavat myös hoitotarve, vanhempien työtilanne, mahdolliset lomautukset, etätyöt ja pitkät työvuorot. Jotkin lomat pidettiin, kun taas toisia ei voitu pitää lainkaan. Vanhempi sukupolvi ei voinutkaan tuoda ja hakea lapsenlapsiaan tai lomailla näiden kanssa suunnitelmien mukaan. Henkilökuntaa oli liian paljon tai liian vähän, säästöjä oli saatava aikaan ja toimintaa muutettava.
Seuraan vierestä täynnä ihmetystä ja ihailua, kun nämä ammattilaiset vastaavat toisinaan kohtuuttomiinkin vaatimuksiin ja saavat silti palaset koottua yhteen. Ilman äänekästä protestointia he täyttävät kaikki päättäjien, huoltajien ja tarkastajien vaatimukset ja määrätietoisesti suunnittelevat toimintansa lasten parasta silmällä pitäen. Voin vakuuttaa, että jokainen varhaiskasvatuksen esimies on aina pyrkinyt edistämään lasten etua toiminnassaan. Jokaista varhaiskasvatuksessa tapahtuvaa muutosta kohden tehdään automaattisesti myös lapsivaikutusten arviointi – ainakin alitajuisesti. Haluan kiittää teitä, jotka otatte vastaan päätökset, toiveet ja muutokset ja muunnatte ne lapsille turvalliseksi toiminnaksi. Toivon, että myös tälle ryhmälle annetaan työrauha ja että heitä kuunnellaan, kun he arvioivat seuraavia muutosehdotuksia. He nimittäin tuntevat koko paketin paremmin kuin kukaan muu.
Teksti on käännös tästä postauksesta: Så lika, så olika. Småbarnspedagogiken är inte en miniversion av skolan.
